Suuri vapaustilitys.

Ihanaa kuinka valon määrä lisääntyy päivä päivältä. Valon vaikutus vireystasoon omalla kohdallani on melkoisen huikea. Keskitalvella suunnittelin seitsemän jälkeen illalla jo iltapesulle menoa tai vähintään pakkasin joogareppua seuraavaksi aamuksi. Nyt olen tullut kahtena päivänä töiden jälkeen kotiin vasta niihin aikoihin ja eilen vielä myöhemmin, silti vielä elinvoimaa ja virkeyttä puhkuen. Kyllä olen ehdottomasti valo- ja kesäihminen.

Töistä puheenollen. Siitä alkaa olla pian kaksi kuukautta, kun jätin päivätyöni. Olisi varmaan paikallaan tiivistää tuntemuksia tässä kohtaa. Tai ihan oikeasti vasta nyt olen valmis kirjoittamaan tästä aiheesta ja kaikesta siitä, mitä näiden viikkojen aikana olen käynyt läpi itseni kanssa.

Päivätyön jättäminen on ollut minulle noin neljä vuotta kestäneen prosessin tulos. Enkä usko, että kovin moni ihminen heittäytyisikään tyhjän päälle hetken mielijohteesta. Kun olen aloittanut tämän blogin kirjoittamisen, olen tiennyt, että blogillani tulee olemaan suuri merkitys tässä prosessissa vaikka minulla ei ole ollut aavistustakaan mihin polkuni tulisi vielä viemään. Epäröin pitkään koko blogin aloittamista, sillä minulla ei ollut hienoa banneria taikka hyvää kameraa, jolla olisin voinut ottaa laadukkaita kuvia blogiini. Mutta palo kirjoittamiseen ja oman inspiraation purkamiseen oli niin kova, että päätin heittää mokomat ulkoiset rajoitteet romukoppaan, sillä voisin kehittää noita asioita myöhemminkin. Onneksi aloitin kirjoittamisen kaksi vuotta sitten. Kiitos teille lukijoille, jotka olette pysyneet mukana matkani varrella ja kiitos kaikille teille uusille lukijoille, joita putkahtaa tänne päivittäin.

Vuosi sitten perustin toiminimen, jotta voisin konkreettisesti alkaa tekemään oikeasti töitä niiden asioiden parissa, jotka tuntuivat intohimoltani - raw foodin ja luonnonkosmetiikan. Melko nopeasti kuitenkin alkoi tuntumaan siltä, että tämä yhtälö ei vaan toimi. (Päivätyö + omat työt = 7 päivän työviikko.) Ajoin itseni totaalisen piippuun ja samaan aikaan tunsin, että jokin iso muutos on tulossa, en vain tiennyt mikä se on. Minusta tuntui, että pienimuotoinen puuhastelu ei sovi minulle, vaan on tehtävä kunnon hyppäys, alettava oikeasti hommiin, sillä samaan aikaan, kun kärsin päivätyössäni, pulppusi sydämessäni sellainen inspiraatio, että se lamaannutti minut työssäni täysin.

Syksyllä Jutta oli käymässä luonani. Eräänä perjantai-iltana meidän oli tarkoitus sparrata toisiamme, puhua ajatuksiamme ääneen ja auttaa toisiamme löytämään se juttu, mitä oikein haluaisimme tehdä. Jutta oli tulloin jo jättänyt päivätyönsä. Aikamme höpöteltyämme haaveistamme tajusimme, että meidän kannattaisi yhdistää voimamme, sillä saimme sellaisen idean ettei meistä kumpikaan kyennyt nukkumaan silmänräpäystäkään seuraavana yönä. Pian olimmekin jo perustaneet yhteisen yrityksen vaikka monta muuta palikkaa etsi vielä paikkaansa ja epävarmuustekijöitä oli useita. Tiesimme silti molemmat, että tavalla tai toisella kaikki tulee toteutumaan.

Ette tiedäkään kuinka paljon olen höpötellyt itsekseni universumille, enkeleille ja ties mille maahisille, viettänyt monta unetonta yötä itkien pelokkaana ja välillä silkasta innostuksesta ylikierroksilla, kun olen pohtinut tätä kaikkea ja sitä miten kaikki tulee lopulta tapahtumaan. Ainoa mitä tiesin oli se, että tapahtui mitä hyvänsä, se olisi juuri oikein enkä voisi olla siitä kuin kiitollinen.

Minun oli tarkoitus jatkaa Koh Makin jälkeen päivätyössäni niin kauan, kunnes kaikki salaisen projektimme suhteen olisi täysin selvää ja asiasta olisi mustaa valkoisella. Kahden viikon paratiisissa olon jälkeen lähetin kuitenkin jo Jutalle sähköpostia, että aion irtisanoutua heti Suomeen palattuani. Vasta Koh Makilla tajusin, kuinka huonosti olin voinut ja kuinka väsynyt olin. Monta vuotta työssä, joka sai minut voimaan pahoin. Ja tällä en tarkoita pelkästään väsymystä ja motivaation puutetta, vaan kehoni oikeasti hylki työtäni. En voi sitä tunnetta paremmin kuvailla, se tuntui luissani asti. Ääni sisälläni huusi päästä vapauteen. 

Työstäni en lähtenyt ovet paukkuen, eihän se työpaikkani vika ollut etten siellä viihtynyt. Sinne jäi monta mukavaa kollegaa. Lupauduin jopa tekemään töitä kaksi viikkoa yli irtisanomisaikani vaikka en tiedä olinko enää hyödyksi kenellekään noina viikkoina. 

Olin kuvitellut mielessäni viimeisen työpäiväni. Kuinka lähtisin ovesta viimeisen päivän jälkeen ja tuntisin vapauden kaikkialla. Mutta kuinka ollakaan, minusta ei tuntunut juuri miltään. Ehkä olin jo elänyt sen hetken henkisesti niin monta kertaa ja työni oli yksinkertaisesti vain kertakaikkisen poissa systeemistäni, että oli kyse enää vain siitä, että myös fyysinen kehoni tulisi mukana. En tiedä. Mutta joka tapauksessa en ehtinyt hengähtää hetkeäkään työni päättymisen jälkeen, sillä oli ryhdyttävä heti toteuttamaan minun ja Jutan yhteistä projektia. 

Fiilikseni ja mielialani vaihtelivat todella paljon. Olin aika melankolinen, mitä oli vaikea hyväksyä itseltään, sillä aiemmin päivätyöstäni huolimatta pääasiallinen mielialani oli positiivinen ja iloinen. Nyt minua väsytti ja itketti. Ja huoletti. Tässä kohtaa tehtäköön siis selväksi, että en ole rikkaasta perheestä, joka elättäisi minua eikä minulla ole niin suuria säästöjä, että niiden varassa tehtäisiin tämmöistä loikkaa. Mutta olen rakastavasta perheestä, josta irtoaa henkistä tukea ja luottamusta ainoalle lapselle niin paljon, että siitä on kiitollinen lopun elämäänsä. Ja olen rakastavien ystävien ympäröimä, jotka kannustavat sydämeni äänen seuraamisessa ja kestävät minua myös silloin, kun en jaksa hymyillä. Jutta on nähnyt minusta varmasti enemmän, kuin yksikään entinen poikaystäväni. Itkiessäni kesken ruokaostosten Kumpuodissa tai juuri lähtiessäni viettämään ystävän syntymäpäiviä hajotessani kotiovelle tajuten etten voi lähteä minnekään Jutta on sanonut, että keitetäänpä kahvit ja rupatellaan murheet pois.

Kyllä se on taloudellinen turva mikä ne suurimmat huolet saa aikaan. Siksi ymmärrän niitä ihmisiä, joilla ei ole rohkeutta jättää päivätyötään taloudellisten syiden vuoksi. Minäkin tiesin, että huoli pärjäämisestä on suurin pelkoni, mutta samaan aikaan järjetön voima jaksaa uskoa siihen, että minä selviän jotenkin. Olen ajatellut tätä niin, että teen tällä lopullista pesäeroa vanhaan, missä suurin osa ratkaisuista tapahtuu omalla mukavuusalueella. Elämä tapahtuu niille, jotka ovat rohkeita. Uskon, että päästämällä irti kaiteesta annan mahdollisuuden sellaisille asioille, joilla ei ole mitään ulkoapäin asetettuja rajoja. Nyt vitsailen siitä, että teen tilaa pankkitililleni, jotta sinne mahtuisi uutta rahaa. Arkipäivän komiikka, sillä piilee kuulkaa uskomattoman kantava voima!

Mili sanoi, että on täysin luonnollista viettää suuren muutoksen jälkeen ns. suruaikaa. Vaikka se ei tarkoitakaan sitä, että kaipaisin vanhaa työtäni (sitä en ole haikaillut sekuntiakaan) niin se vie oman aikansa, että keho ja mieli asettuvat uuteen tilanteeseen. Monta viikkoa tuntui siltä, että tapahtui niin paljon asioita ettei kehoni ehtinyt niihin mukaan ja se lamaannutti minut täysin. Siitä johtuu siis myös harva postaustahtini. Olen kirjoittanut blogia vain niinä päivinä, kun on oikeasti ollut jotain annettavaa, sillä toki hyviäkin päiviä joukkoon on mahtunut. 

Nyt parisen viikkoa on tuntunut hyvältä. Maadoittuneelta ja rauhalliselta. Sisin jotenkin lepää. Olemme asettuneet Jutan kanssa paikkaan, jossa voimme toteuttaa projektiamme ja jossa minä voin pitää meikkikursseja. Taloudellisesti tilanteeni ei ole muuttunut mihinkään, mutta suhtautumiseni asiaan on muuttunut ja saanut jonkinlaisen rauhan. Minusta tuntuu ihan mielettömän eheältä ja kokonaiselta ja olen suunnattoman onnellinen ja kiitollinen siitä, että saan elää tätä elämää näin. Ei tarvitse juosta aamulla bussiin tai metroon, koska saan mennä töihin omalla aikataulullani. Pääsiäisloman jälkeen paluu arkeen tuntui ensimmäistä kertaa ainakin vuosikymmeneen iloiselta asialta.

Joogalla on myös ollut erityinen merkitys tämän prosessin aikana. Harjoitukseen kuluvat kaksi tuntia ovat olleet ainoat hetket päivässä, jolloin en ole miettinyt tätä kaikkea. Se on ollut todella eheyttävää terapiaa. Harjoituksen jälkeen huolet eivät ole tuntuneet hetkauttavan enää samalla tavalla. Outi käyttäisi tähän teepussi-vertausta. Jos teepussia ei laske veteen, se ei laajene.

Huh! Kylläpä tuli tilitettyä! Mutta tämä tuntui tärkeältä asialta kirjoittaa. Päivätyöstä poisjääminen ei todellakaan tarkoita sitä, että asiat soljuvat kauniisti, kevyesti ja helposti eteenpäin ja itse voi vain ottaa avosylin ja nautiskellen vastaan kaiken ihanan mitä elämä tuo tullessaan. Kyllä se tarkoittaa mielettömän vastuun ottamista aivan koko elämästään ja omien pelkojen kohtaamista. Jokainen meistä kulkekoot polkuaan tavallaan. Mutta toivon silti, että mihin ikinä kukin sitten kulkeekaan, saisi olla onnellinen ja kokea elävänsä täyttä ja yltäkylläistä elämää.

"Dreams are necessary to life."